maanantai, 14. huhtikuu 2014

Anteeksi voi antaa, mut ei unohtaa...

En tiedä ovatko muut huomanneet sen. Minkä minä olen elämäni aikana todennut useasti ja ihmetellyt, että miksi on niin, että ihmiselle tahtoo parhaiten jäädä mieleen ne kerrat. Kun häntä on loukattu jotenkin tai hän on kokenut jotain ikävää.. Kyllä onnen ja ilon hetket, jäävät myös mieleen ja lämmittävät ja tuovat haikeita onnen sykäyksiä kun hetkiä muistelee, mutta ne karvaat pettymykset, miksi niiden pitää ikäänkuin jäädä kummittelemaan ja ikäänkuin tietyissä tilanteissa jopa toistamaan itseään.. Mitä ihmiskehossa ja mielessä pitäisi tapahtua, että ne unohtaisi. Monet viisaat sanovat, että anteeksianto on paras tapa irottaa itsensä ikävistä menneisyyden kahleista, mutta ei se tarkoita sitä, että asia olisi jollain tavalla pyyhkiytynyt mielestä.. Esimerkiksi jos joku ihminen on joskus loukannut todella pahasti tai tehnyt jotain ikävää. Sitä melkein kuin vastomaisesti. Karttaa niitä ihmisiä tai luonteen piirteitä, joita ikävä ihminen toi tullessaan. Jos kuitenkin ikäväkseen huomaa langenneen samaan vikaan tai ihmisiin, jotka omaa vailinaisen luonteen. Sitä tuppaa näkemään siinä ihmisessä ne ikävät menneisyyden kokemukset ja saattaa, ehkä liiankin herkästi ja kärkkäästi osoittaa mielipiteensä ja näkemyksensä asioissa. Kun ei välttämättä osaa ajatella, että vaikka toinen ei olisikaan ihan täysillä mukana kaikessa. Sen ei tarvitse tarkoittaa, ettei hän olisi tosissaan.. Sitä tietää toimivansa väärin kun tuomitsee toisen liian helposti, mutta miksi..? Miksi sitä alkaa suojelemaan itseään niin, että ne "verhot". Jotka ennen sai avattua ja suljettua" on ikäänkuin näkökentässä tästä lähtien kiinni aina".??" Kunnes joku ihme, käskee niitä raottamaan tai satunnainen tuulen puuska heilauttaa ne tieltä pois".. Ikäänkuin toinen ihminen olisi tullut osaksi minua ja pyrkisi rajoittamaan. Ehkä kyse on ítsesuojelu vaistosta ja siitä, että vaaleanpunaisten linssien läpi näkyy nyt hyvin kirkkaasti, mutta täytyykö silti häikäistä niinkin kovaa, että toinen sokaistuu siinä vierellä ja ehkä jopa ilman omaa syytään.. Jos minä saisin päättää ja voisin tehdä sen mahdolliseksi. Päättäisin tästä lähtien, että sen minkä voi antaa anteeksi voi myös unohtaa ja ikävät muistot saisi kenkää. En kiellä, etteikö näiden ikävien kokemusten olisi tarkoitus juurikin opettaa ja kaikenlaiset tunteet on hyviä läpikäytäväksi, mutta kamelinkaan selkä ei kaikkea kestä...

torstai, 10. huhtikuu 2014

Suorittaja, ikuisestikko?

Jo lapsuus kodissa isäni perjaate oli se, että se mitä tehdään, tehdään "vimpan päälle" ja epäonnistumisia ei olisi millään haluttu suoda... Näin aikuisiällä tuo opittu malli näkyy työelämässä ja sitä tuppaa tekemään, sen mitä pitää ja vähän enemmänkin, ettei joutuisi silmätikuksi ja saisi negatiivista palautetta ainakaan laiskuuden suhteen. Se taas johtaa siihen, että koen tiettyinä hetkinä työelämässäni uupumusta ja löydän itseni päivänpäätteeksi mollin sivuilta, etsimässä avoimia työpaikkoja. Kuvitellen tietenkin, että sieltä saattaisi löytyä jotain sata kertaa parempaa. Jotain missä ei tarvitsisi raataa joka hetkeä niska limassa ja huomata muutaman tunnin päästä, että taas ollaan lähtökuopissa. Jotain jossa "jokainen päivä ei olisi samaa rutinoitunutta toistoa". Jotain jossa pääsisi toteuttamaan itseään ja niin edelleen.. Niin ei kuitenkaan tänä päivänä tahdo olla. Jos joku työpaikka vaikuttaa tosi kiinnostavalta niin työnhakijalta vaaditaan jo heti kättelyssä; oma auto, taito puhua useilla eri kielillä, kaiken maailman tietokone ohjelmien osaaminen ja mielellään jopa jonkun verran kokemusta työstä tai alasta. Osa sitten taas on tuuraus/ vuokra paikkoja ja osa osa-aikaisia ja niin edelleen... Niinpä usein, päästyäni loppuun selailujen kanssa huokaisen syvään ja totean itselleni, että toisaalta tänä päivänä on lahja jos on työpaikka vaikka vähän paskempikin. Tehtyäsi työt; saat vakituisen tulon lähteen pari kertaa kuussa ja on viralliset lomat ja sen sellaista ja kyllä sen huomaa jos on pidemmällä lomalla, niin loppua kohden se tekeminen vähän niinkuin loppuu, että toisaalta paluu arkeen ja takaisin töihin on ihan kivaakin. Kun ei sitten tarvitse keksiä mitään tekemistä kun on se työ mitä tekee.. :) Työssäni olen valmis myös joskus pihistelemään tauostanikin, että kaikki saavasivat mieluisan tuloksen. Olen sellainen ihminen, joka pyrkii huomioimaan muut ja sen jälkeen omat tarpeet, mutta kun teen sen omasta vapaasta tahdosta niin eihän minun silloin auta valittaa... Sitä vaan tekee kaikkensa saadakseen pitää työpaikkansa kun tietää mitä se on elää miehen tuloilla. Aikoinaan kun minulla oli työttömyys jakso. En saanut mistään penniäkään kun mieheni tulot huomioitiin ja niinpäs sitä sai sitten aina tarvittaessa olla hatu kourassa pyytämässä mieheltä apua. En todellaan kaipaa enää niitä aikoja ja siksi nykyinen työ, vaikkakin siivoojana on minulle tärkeä. Sairasloma on minulle kun punainen viitta. Eli jos sen puen ylleni niin minut on huomattu ja ne jotka joutuvat sijaistamaan, niin sen sijaan, että toivottaisivat pikaista paranemista "itkee naama norsun vitulla" ja lähettelee negatiivis sävytteisiä tekstiviestejä sairasloman aikana. Itselläni on nykyisessä työpaikassani ollut kaksi vai maximissaan 3 sairastapaus kertaa ja niinä kertoina minulle on määrätty 2-3 päivää sairaslomaa ja poden jo niistä syyllisyyttä. Vaikka joku hakee jo siitä sairaslomaa, "että kolautti varpaan pöydän kulmaan.." Tälläkin hetkellä kärsin sellaisesta vaivasta, että polveni vihoittelee ja se on selvästi turvoksissa niin mieheni, minun kuin tätini mielestä. Kävellessä polven kohdalla tuntuu aika ajoin painetta ja pistelyä. Kun polvi joutuu "koukku asentoon", vaikka portaita kävellessä. Se tuntuu siltä kun ei meinaisi kunnolla palata asentoonsa ja välillä tuntuu, että ihan kuin aistittavissa jotain hankausta.. Yhtenä iltana se tuntui siltä kun polvessa olisi geeli "tyyny tai implantti". En tiedä miltä silikoni implantti tuntuu, mutta se mielikuva kun on nähnyt telkkarissa sellaisen niin tuntemuksesta tuli mieleen. No hieroin polveen kylmä geeliä ja kun se alkoi vaikuttaa, niin samalla tuntui kun se jokin siellä polven sisällä olisi alkanut hyytymään...??? Välillä kun varvistan kun oon niin pätkä, niin sitten saattaa tuntua vihlontaa jänteessä ja jalkapöydässä ja välillä on kipua ihan jalkapohjassa asti.. Silti en saa aikaiseksi mennä lääkäriin. Vaan meen aina siihen pisteeseen, että sitten kun on ihan pakko niin sitten mennään ja miehelleni perustelin vielä niin, että meen sit vaik joku perjantai työpäivän jälkeen, että jos ne antaa saikkua niin tulee just sopivasti viikonloppu siihen. Niin pomot saa koko viikonlopun aikaa setviä joknkun sijaisen jos sairasloma tulisi olemaan enemmän kun pari päivää... Näin ollen saan pomot pysymään tyytyväisinä kun tarvittava sijainen saadaan hoidettua ajoissa ja toisaalta jos sairasloma kestäis vaan viikonlopun, niin sitten mun ei tarvitsis kuunnella vihan pitoa työtovereiltani kun ne ei tykkää täällä työskennellä...Koti arjessa mä en ole niin säntillinen, joku järjestys se pitää olla, mutta tärkeintä on se, että koti tuntuu kodilta ja siellä viihtyy ja rentoutuu ja muutenkin. Olen oman elämäni sankari, koskien omien kaappieni siisteyttä tai omien "valtakuntieni järjestystä. Mutta siinä vaiheessa jos olen tekemässä toiselle jotain tai asiat liittyy työhöni pyrin tekemään asiat niin, että muut voivat olla minusta "ylpeitä". Joskus tämä on kauhea kuorma/ taakka, koska kaikki työtoverini eivät tee niin ja se taas johtaa siihen, että he eivät voi saada saman arvoisia arvosteluja töistänsä kun minä. Minä olen huono ottamaan vastaan kehuja ja painan ne yleensä villaisella ja tyydyn vastaamaan, että tästähän mulle maksetaan. Tämä taas johtaa siihen, että työkaverit "ovat kateellisia" ja keksivät syyn kuin syyn päästä sättimään minua. Jotkut jopa ajattelevat, että eivät itse voi hakeutua sairaslomalle sairaana ollessaan. Kun minäkään en sitä helpolla tee kun en halua kasata töitä muiden kontolle. Niinpä osa ajattelee, että saa mustan lampaan leiman työkavereiden ja pomon silmissä jos lähtee saikulle. Vaikkakin minun mielestäni jokainen tietää itse rajansa parhaiten. Siitä ei voi syyttää ketään jos rajaa ei voi ylittää. Se on oma valinta. Minäkään en syytä ketään, mutta syytän sitä pää piruä päässäni, joka ruoskii minuun ajatukset, että sairasloma ei ole minulle aiheellinen silloin kun siihen olisi syykin. Vaan saa minut ajattelemaan itseni lepolomailijaksi joka kataa työt muiden niskaan.. Tai miksi en voi tehdä työssäni vaan sen mitä kuuluu ja sillä selvä. Vaan suoritan ja suoritan vailla mitään päämäärää ja tiedostaen sen, että lopussa ei todellakaan kiitos seiso... *HUOKAUS*

keskiviikko, 9. huhtikuu 2014

Se on vain, vain rakkaus...

Rakkaus...??? Niin, siinä vasta kysymys... Minulta kerran kysyttiin, että mitä sinun mielestäsi tarkoittaa rakkaus.?Asiaa hetken pohdittuani ajattelin, että eikö rakkaus ole muista välittämistä. Tehdään toisille, niinkuin toisten toivottaisiin sinulle tekevän.? Rakkaus on luottamusta, rehellisyyttä, avoimuutta, uskollisuutta, huumoria ja niin edes päin.. Toisaalta sitten taas mietin, että juuri nämä uskollisuus, rehellisyys, luottamus, avoimuus ja huumori ovat rakkauden piirteet. Ikäänkuin ihmisellä on luonteen piirteet, että sopivat kumppani ehdokkaat löytäisivät toisensa. Niin rakkaudella on piirteet ja osittain niiden mukaan ihmiset luovat suhteita, mutta varsinaista vastausta siihen; Mitä rakkaus tarkoittaa tai mitä se on?, "emme saa"... Näin ollen pääteltävissä on se, että jokainen ihminen määrittelee itse oman tatuksensa rakkauden suhteen ja sen minkälaista rakkauden pitäisi olla. Nykypäivänä tv-ohjelmat, erillaiset rakkaus kertomukset ja lehtien lööpit. "Antavat meille käsityksen siitä mitä rakkaus voisi olla", mutta suurin osa: esim lööpeistä perustuu kulissien ylläpitoon, valheellisin tietoihin ja käytänössä katsoen, mittasuhteet ovat täysin kadoksissa siihen nähden, mikä on niin sanotusti normia. Miksi kuitenkin "yhä useampi"?, varsinkin nuori. Lankeaa julkisuuden mukana tuomiin suhde paineisiin ja yrittää tähtää niihin suhdanteisiin, mitä muka jokainen janoaa, että seurustelu elämä olisi aina yhtä ilotulitusta ja seiska päivän sivuilta repäistyä. Ikäänkuin rakkaus olisi ruma kirosana. Sen sanomista pitää miettiä hartaasti ja kun sen sanot tuntuu, ettei sitä siitä huolimatta ymmärretä. Tässä vaiheessa mieleeni tulee lause; Rakkaus on ikuista, kohde vaan vaihtuu. Ikävä kyllä, tähän on tultu ja "aika suuri osa ajattelee, että vaihtamalla paranee". Yleensä tämä ajatus kumpuaa sellaisen ihmisen sisältä, joka on rakkaus elämänsä suhteen ehkä hieman laiska ja kaikki odotukset kaatuvat vain suhteen toiselle osapuolelle... Miksi ei voisi jossain tilanteessa ajatella, että entä jos minä itse vaihtaisin ajatuksiani, käsityksiäni ja mielipiteitä joidenkin asioiden suhteen ja pyrkisin joskus joustamaan. Se pelikenttä joka joskus oli minun. On nyt meidän ja siitä kentästä on pidettävä huolta puolin jos toisin, että peli kulkee... Rakkaudessa ei koskaan tarvitse olla uhri tai sietää mitä vaan, mutta tarviiko jokaisessa mutkassa olla lähtemässä eri teille? Vaikka sanotaan, ettei koskaan voi tietää, mitä muuta nurkan takana voi odottaa. Niin onhan se totta tuokin, mutta totta on myös se, että tässä maassa niitä nurkkia on jonkun verran ja joka junaan riittää matkustajia ja jotkut jää asemalle.. Joten oma mielipiteeni on se, että sen hetkisen "rakkauden monet kasvot". Kannattaa katsoa läpi ennemmin kun luovuttaa heti kättelyssä. Minulle itselleni rakkaus merkitsee paljon ja esittää "suurta roolia" minun elämässäni. Rakkaus saa tuntemaan olon kokonaiseksi ja eheäksi, jopa keveäksi. Rakkaus antaa voimaa jokaiseen päivään ja auttaa jaksamaan arjen keskellä. SIISPÄ, ELÄKÖÖN RAKKAUS!!! :) <3 <3 <3 

tiistai, 8. huhtikuu 2014

Siihen muottiin mä en taivu...

Olen nainen. Joka on menossa "kovaa kyytiä kohti kolmenkympin kriisiä" ja jos joku nyt sattuisi kysymään, mistä kiinnostus oman blogin perustamiseen. Sanoisin varmaan, että sattumien summa ja osittain hetken mielijohde. Olen aina tykännyt kirjoittaa, tarinoita, runoja, päiväkirjaa ja sen sellaista. En kuitenkaan mene vannomaan, että äidinkieleni olisi täydellistä ja kaavamaista, mutta eikö tärkeintä lopulta ole se, että tekee mistä tykkää ja on avoin uusille näkemyksille. Tämä maailma kun muutenkin tuntuu olevan melko kaavoihin kangistunutta, etten jaksa vaivata päätäni sillä jos jokunen kirjoitus virhe tekstissäni tulee esille. Pääasia, että sisältö tulee lukijalle selväksi ja ehkä antaa jotain, ehkä jopa vie mientitä asteelle.

Nuoresta iästä huolimatta. Ei elämäni ole ollut ruusuilla tanssimista ja jos joskus, joku on niitä ruusu tarhoja luvannut. Eipä olla  "kukkapenkkiä" pidemmälle päästy.. Tai aika ajoin tuntuu siltä kun katselee itseään niin sanotusti, sivusta katsojan roolista ja huomaa, että "eihän mulla oo kun tuulen huuhtoma perse" ja tällä tarkoitan nyt sitä. Kun muilla ikätovereillani on perhe, avioliitto, hyvät asunnot, hyvä työ ja sen sellaista. Itse olen naimisissa, asun kerrostalossa on koira ja akvaario ja työkseni teen siivoojan hommia..  Nyt ei pidä luulla, että aliarvioisin elämäni tilannetta tai mitään osiota siitä. Vaikka ehkä parannuksia voisi jollain saralla olla. Pikemminkin minua ärsyttää se, että kaikki on mennyt "kaavamaiseksi". Miksi kaikkien pitäisi olla ja tulla yhdestä ja samasta muotista, eikö erillaisuus ja eri asenteet ole rikkaus ja lahja. Kuka sanoo, että onnellisia ovat ne ihmiset joilla on; toimivat kotiratkaisut, hyvät tulot ja hyvä perhe. Vaikka ihmisillä/ihmisellä olisi tuo kaikki, täytyykö sen automaattisesti tarkoittaa sitä, että se ihminen olisi onnensa kukkuloilla ja niissä olosuhteissa kaikki menisi hyvin. Tai mikä siinä on, ettei ihmiset ymmärrä, että tänäpäivänä se ei ole mikään ihme asia jos lapsia ei välttämättä tee. Itse elän suhteessa, jossa miehelläni on entisestä suhteessa pari teini-ikästä lasta. Mieheni tuli ensimmäisen kerran 20vuotiaana isäksi ja nuoruus aika jäi aika lyhyeksi. Nyt hänellä on vihdoin aikaa tehdä asioita mistä pitää ja aikaa itselleen, sekä myöskin suhteeseen. Minä taas olen elänyt lapsuuteni sellaisissa olosuhteissa, etten ole saanut ihan oikeita oppeja äidin ja isän rooli malleista. Vaikkakin minulla ei ole mitään ongelmia tulla lasten kanssa toimeen ja olen tehnyt ryhmäavustajan töitäkin. Niin silti epäilin äidillistä kyvykkyyttäni. Aika ajoin on ollut vauva kuumetta, mutta aina kun pohdiskelen asiaa tarkemmin kantilta kun kantilta en koe, että olisin äiti tyyppiä. Pidän lapsista paljonkin ja niitä on kiva hoitaa, mutta omasta lapsesta huoli ja vastuu olisi miltein loputon, enkä kestäisi jos joutuisin kohtaamaan sen totuuden, etten onnistuisi äitinä. Nuoruus vuoteni elin isän ehdoilla ja armoilla, elin kuin lestaadio perheessä. Vaikkakin minun lisäksi lapsia ei perheessä ollut kuin veli. Äiti eli elämää "alistujan" profiilissa ja  siihen muottiin isänikin oli minua tunkemassa.. Nyt kun vihdoin olen vapaa ja koen saavani elää "itsevarman aikuisen naisen" elämää. Päättäen kampauksestani, vaatetuksesta ja meikistä itse. Haluan nauttia tästä niin kauan kun se tuntuu hyvältä ja koen sitä tarvitsevani.. En halua tehdä lasta, niin sanotusti hetken mielijohteesta tai kenenkään painostuksesta, koska jokaisella on vain yksi elämä ja tämä elämä on minun.. Vaikka luonteeltani tuppaankin aina ajattelemaan muita ja sen jälkeen itseäni. Koen, että joissakin asioissa terve itsekkyys on hyvästä..

Olen aika ajoin pohdiskellut elämän kertani kirjoittamista, mutta se ei toisi mukanaan kai kaiketi mitään hyvää. Siksipä päätin perustaa blogin ja avautua sen verran kun sopivalta tuntuu. Kaikki osa puolet huomioiden... Olen juuri päässyt "tutkimus matkalle" blogin saloihin. Voi viedä jonkun aikaa, ennen kun tiedän mistä aloittaa saatika mihin lopettaa ynnämuuta. Kiitos kuitenkin etukäteen jos kiinnostuit blogista ja innostut jatkossakin sitä lukemaan. Toivon, että voin tarjota jatkossa unohtumattomia lukuhetkiä.. :)